Tänään olen tehnyt työtä. Ihmeellistä. Valmistunut kolumni. V-a-l-m-i-s-t-u-n-u-t. Laskutettu. Olihan se nihkeää. Siivosin vessan välissä. Keskeytin ystäväni Virpin työn, kun halusin keskustella siitä, onko Hulkilla (sillä vihreällä isolla sarjakuvasankarilla) sukupuolielimet, kun ei se tekisi niillä mitään.
On ihanaa, kun on vatsatauti. Saa katsoa sängyssä kaikki Terapeutilla-jaksot Yle Areenasta, koko päivän, eikä muuta pakollista tehtävää ole kuin oksentaminen. Vaikka haluaisin tehdä töitä, en pystyisi. Heippa.
Tänään olen ollut työkyvytön perinteisestä syystä. On kankkunen. Ei pysty kirjoittamaan, ei vaan pysty. Ehkä illemmalla. Katsotaan nyt. Kankkunen on hyvä syy vältellä töitä, koska se on melkein yhtä hyvä syy kuin sairaus. Lopputulos on molemmissa sama: fyysinen mahdottomuus (ilman muuta kirjoittaisin muuten jo innokkaasti, henkisesti on sellainen olo).
Työtä kannattaa tehdä niin, että asettaa itselleen jatkuvasti välipalkintoja. Esim. Kun olen saanut kirjoitettua yhden kappaleen, teen jotain muuta välissä, kuten kirjoitan blogia ja katson sanoitukset johonkin biisiin, jota kuuntelen.
Kotimaisella laulettu musiikki ei ole parasta kirjoitusmusiikkia, koska sanoihin jää kiinni. Toisaalta sanoitukset voivat olla myös aika inspiroivia ja viedä melkein flow-tilaan. Valitettavasti tekstistä tulee kuitenkin usein käyttökelvotonta. Että miten saisi tämän Don Huonojen Kissaihmiset-teemat sopimaan näihin viirinaisiin. Menen enemmänkin omiin henkilökohtaisuuksiini ja alan prosessoida jotain suhdettani (tällainen kissaihmis-tilanne on ollut).
Kuitenkin: työni etenee, taas kohta. Olen istunut koneella nyt tunteroisen verran. Ensin jäsentelin raakamateriaalin aiheiksi, kolmannen keissin kohdalla säästin teemat, joita ei edellisten kohdalla oltu käytetty. Nyt kävi ihan hyvin niin, että kenenkään tosi hyviä läppiä ei tarvinnut jättää pois päällekkäisyyksien takia vaan painotukset tulivat eri tyypeiltä hyvin ja luontevasti.
Kohtausluettelo on ihan tehokas tapa työstää/kirjoittaa toimitettua tekstiä. Varsinkin se antaa hyvän mahdollisuuden työnvälttelyyn aina kohtausten välissä. Nyt kuuntelen vielä kerran täysillä Kissaihmiset ja mietin mahtavaa elämääni ja sitten jatkan kohtauksesta, jonka nimi on “Aika kuluu.” Sen jälkeen on vuorossa “Sillä on hintansakin.”
En ole kirjoittanut sanaakaan lisää. Mutta olen tehnyt katkarapupastaa, keittänyt äidille kahvit, jotka tarjoilin pakastetuulihattujen ja jäätelön kera, ja pelastanut äidin pienen koiran naapurin ison vahtikoiran hampaista (pieni yritti suikata isoa takaapäin vielä sittenkin, kun ison hampaat oli selkänahassa kiinni. Ja tällä pienellä ei ole enää edes kiveksiä. Ja vahti on uros.) Ja kaikkea tätä ennen pieni oli hypännyt alas toisen kerroksen ikkunasta ilman että tuntui missään. Muitakin tapahtumia oli. Nyt jatkan kirjoittamista. Jatkan, jatkan.
Tämä on ensimmäinen merkintäni. Se on juhlavaa. Varsinkin, kun taustalla soi Beethovenin Sonaatti numero 23, jolla on varmaan jokin parempikin nimi. Mutta olen uusi klassisen musiikin ystävä. Olen ollut sitä jo kymmenen minuutin ajan.
Etsin sopivaa kirjoitusmusiikkia. Teen juttua naisista, jotka ovat olleet samassa työpaikassa yli kaksikymmentä vuotta, ja Jeesus Kristus, tarvitsen apua. Jotkut heistä eivät ole saaneet työnantajalta edes viiriä. Mun täytyykin ostaa itselleni heti sellainen. Olen ollut vapaa toimittaja jo neljä vuotta ja nyt aion olla myös vapaa kirjoittaja, koska mulla on blogi. Bloginen.
Mun asia, miksi aloin kirjoittaa, oli oikeastaan se, että haluan etsiä sopivaa kirjoitusmusiikkia (ja vältellä työntekoa). Aloitin Beethovenilla, koska Suuri Rakkauteni vastasi Epätoivon Rakkauskirjeeseeni niin, että hän kuunteli samalla Kevätsonaattia. Kokeilin samaa, mutta se oli jotenkin passivoiva kappale. Ymmärsin laimean vastauksen. Ei mennyt hulluksi intohimosta ja juossut äkkiä perään ennen kuin rakkaus katoaa.
Mä tarvitsen nyt jotain, joka aktivoi mut kirjoittamaan lisää niistä viirinaisista, ja Sonaatti numero 14 toimii tähän tarkoitukseen paremmin. Se on juoksumusaa. Kivan synkkä alku. Koska ei kirjoittaminenkaan ole mitään kivaa hommaa vaan enimmäkseen rasittavaa. Siksi ammattimaista kirjoittamista pitää vältellä, vaikka näin.